perjantai 17. marraskuuta 2017

Vantaa-Seuran juhlakirja numero 50 ilmestyy marraskuun lopussa!

Lähiviikkoina ilmestyy järjestyksessään jo 50 Helsingin pitäjä -julkaisu! Ensimmäinen Helsingin pitäjä ilmestyi vuonna 1963 lehtisen muodossa. Alkuvuosina julkaisu ei aina ilmestynyt aivan joka vuosi, mutta 1980-luvulta lähtien Helsingin pitäjä on ilmestynyt vuosikirjana vuosittain tähän päivään asti. Ensimmäisen numeron kunniaksi uuden juhlakirjan teemana on 1960-luvun Vantaa. Kirjassa tarkastellaan, minkälainen paikka tuleva kaupunki oikein oli julkaisusarjan syntyaikoihin.

Tarkalleen ottaenhan ei voida puhua Vantaasta vielä 1960-luvulla, sillä Vantaa syntyi vasta 70-luvulla. Sitä ennen puhuttiin Helsingin maalaiskunnasta. 60-luku oli kuitenkin suurta murrosten aikaa, joka loi pohjan sille, että maalaiskunnasta tuli kaupunki 1970-luvulla. 60-luvulla oli vaarana, että paikkakunta liitettäisiin Helsinkiin. Liitoksen välttämiseksi täällä tehtiin suuria päätöksiä ja ryhdyttiin rakentamaan isoja kerrostaloalueita. Näin vastattiin sotien jälkeiseen tarpeeseen, jonka suuri muuttoaalto maan muista osista pääkaupunkiseudulle oli aiheuttanut.


1960-luvulla alkanut rakennusbuumi tarkoitti sitä, että nykyisen Vantaan alueen perinteinen elinkeino suurilta osin muuttui. Näin lähellä pääkaupunkia oli suurien rakennushankkeiden jälkeen hankalaa harjoittaa maanviljelystä. Vanhojen maanviljelijöiden oli löydettävä uusia toimeentulomuotoja. Samalla syntyi pelko siitä, että vanhan elinkeinon väistyessä vanhat paikalliset tavat ja perinteet unohtuisivat.

60-luvulla alkoi se kehitys, joka muutti suurimman osan vantaalaisista talonpojista kaupunkilaisiksi. Tämä reilu 50 vuotta kestänyt kehitys on johtanut siihen, että Vantaa on nykyään Suomen neljänneksi suurin kaupunki reilulla 220 000 asukkaalla. Mutta vaikka Vantaa onkin kaupunki, ei maaseutu ole täältä kadonnut. Yksi kaupungin vahvuuksista piilee siinä, että täällä yhdistyvät sekä maaseudun että kaupungin ominaisuudet. Vantaalla voi asua hyvin kaupunkimaisesti, mutta luontokohteisiin on aina lyhyt matka.

Vuosikirjassa pyritään monipuolisesti tarkastelemaan kaikkia yllämainitsemiani aiheita Vantaan reilun 50 vuoden takaiselta ajalta. Artikkeleissa mietitään, kuinka oltiin huolestuneita katoavasta talonpoikaisperinnöstä ja kuinka se pyrittiin pelastamaan, miten aluerakentaminen lähti käyntiin, millaista elämää radan varren työväen esikaupungeissa vietettiin ja tarkastellaan kaupungin hienoa puroluontoa. Lisäksi tehdään pieni katsaus 1800-luvun jälkipuoliskon elämään maalaiskunnassa, aikaan jolloin myös Aleksis Kivi oleskeli täällä ja kestikievaritoiminta oli huipussaan.

Vantaa-Seuran omassa vuosikatsauksessa katsellaan puolestaan mennyttä vuotta 2017, joka oli monessa suhteessa yhdistyksen juhlavuosi. Päällimmäisenä juhlan aiheena oli varmasti valinta vuoden 2017 Suomen parhaaksi kotiseutuyhdistykseksi. Palkintoperusteissa kiiteltiin yhdistyksen monipuolista toimintaa ja yksi lisäkiitoksen aihe oli vuosittaisen Helsingin pitäjä–Vantaa -kirjan julkaiseminen. Vantaa-Seuran jäsenet voivat syystäkin todeta olevansa Suomen parhaassa seurassa!

Andreas Koivisto

tiistai 15. elokuuta 2017

Vantaa-Seura on vuoden 2017 Suomen paras kotiseutuyhdistys!

Vantaa on siisti paikka! Itse olen aina ollut hyvin ylpeä omasta kotiseudustani. Olen neljännen polven vantaalainen ja voi varmaan sanoa, että kotiseutuylpeys tuli minulle jo äidinmaidon mukana. Vaarini ja mummoni, sekä hänen vanhempansa olivat kaikki aktiivisia järjestöihmisiä. Isovanhempani ja vanhempani ovat jo pienestä pitäen pitänyt huolta historia, arkeologia ja kotiseutukiinnostuksestani. Asiaa auttoi tietenkin, että asuimme pienenä ollessani kivikautisen asuinpaikan päällä. Vaarini tapasi, kun ei jaksanut katsoa minua pyörimässä jaloissaan, lähettää minut viereiselle pellolle etsimään kivikautisia ruukunpalasia. Myöhemmin löysin paljon muutakin jännää kotialueeni historiasta.

Suomen Kotiseutuliiton valtakunnallisilla kotiseutupäivillä Jyväskylässä jakama kunniakirja vuoden 2017 kotiseutuyhdistykselle Vantaa-Seuralle.

Varttuessani huomasin kuitenkin ihmetyksekseni, että Vantaaseen suhtauduttiin muualla monesti hiukan nihkeästi, kaupungin nimellä näytti usein olevan negatiivinen kaiku. Jouduin esimerkiksi ollessani Helsingissä lukiossa usein puolustelemaan kotipaikkakuntaani. Vieläkin on meille Vantaa-Seurassa arkea kääntää ja oikaista ihmisten ennakkoluuloja Vantaasta. Onneksi se ei ole vaikeaa.

Vantaalta löytyy kaikkea. Rosoisia lähiöitä. Ei ehkä kuulosta kaikkien korviin kovin hienolta asialta, mutta monet niissä asuvat kokevat sen voimavaraksi ja ovat ylpeitä lähiöasukkaita. Lähiöitä on viime vuodet ehostettu maalaamalla betonipinnoille komeita taideteoksia. Vantaalla on myös paljon rakentamattomia alueita ja luontokohteita sekä arvokkaita kulttuuriympäristöjä, kuten vanhoja keskiajalta juontavia kylätontteja. Ehkä juuri se monimuotoisuus, johon sisältyy kaupunkimaisema, luontokohteet ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaat paikat, kuvaa parhaiten kotikaupunkiamme.

Kaikki edellä kuvaamani paistaa läpi ja näkyy myös kirjoitetussa muodossa vuosikirjassamme. Ensi vuoden kirja on jo työn alla ja ilmestyy tämän vuoden lopussa. Se tulee olemaan järjestyksessään jo 50 kirja. Vantaalta eivät kiinnostavat aiheet näytä kerta kaikkiaan loppuvan!

Vantaa-Seuran delagaatio kotiseutupäivillä Jyväskylässä, vasemmalta Riina Koivisto, Karoliina Junno-Huikari, Andreas Koivisto, Kati Tyystjärvi, Marika Stam sekä Tuomas Suihkonen.

Kirjalle ja muullekin seuran toiminnalle on tietenkin luotu pohjaa jo kauan. Seuran perustamisesta 1960-luvun alussa saakka Vantaalta on aina löytynyt paikkakunnan historiaan ja kotiseutuun sitoutuneita ihmisiä, jotka ovat kehittäneet seuraamme. Heistä on eritoten syytä mainita kaksi; pari vuotta sitten edesmennyt kotiseutuneuvos Lauri Leppänen sekä yli 30 vuotta seuran puheenjohtajana toiminut Jukka Hako. Heidän panostustaan Vantaa-Seuran hyväksi ei voi yliarvioida!

Se, että pystymme vuodesta toiseen tuottamaan hienoja tapahtumia ja tarjoamaan ihmisille kotiseutuelämyksiä vaatii tietenkin paljon työtä ja osaamista. Meillä Vantaa-Seurassa on onneksi todella päteviä ja hyvin koulutettuja työntekijöitä ja uskomaton määrä Vantaa-tietoutta. Lisäksi meillä on johtokunnassa kiinnostuneita, osaavia ja auttavia ihmisiä. Kotiseututyö vaatiikin paljon itsensä likoon laittamista.

Oman henkilökunnan ansiosta meidän ei tarvitse pakottaa ketään hommiin, vaan pakolliset työt hoitaa palkatut työntekijämme. Pakollisten töiden lisäksi he pitävät esitelmiä, opastavat, tekevät tutkimustyötä, järjestävät tapahtumia ja retkiä ja vaikka mitä muuta. Ja tekevätpä sen vielä todella ammattimaisesti ja hyvin!

Vantaa-Seurassa ei siis ole pelkoa siitä, että jäsenet joutuisivat tekemään itsensä kannalta ikäviä hommia. Toki he saavat mieluusti tulla mukaan auttamaan tapahtumaan tai muuhun sopivaan tehtävään jos vain haluavat. Vapaaehtoisten avulla tapahtuma saa aina lisäarvoa, kun pystyy heidän avullaan järjestämään lisäohjelmaa. Erinomainen esimerkki vapaaehtoisten hienosta panostuksesta oli 12.8.2017 järjestetty Helsingan keskiaikapäivä, jossa vapaaehtoisilla oli merkittävä panos!

Vantaa on kuitenkin kaupunkina nuori ja tänne on viimeisen 50 vuoden aikana muuttanut valtavasti väkeä, ja muuttaa jatkuvasti lisää. Suurimmaksi osaksi nämä ihmiset eivät tunne uutta kotiseutuaan. On siis Vantaa-Seuralle iso haaste jakaa kaikille uusille ja nykyisille vantaalaisille kotiseututietoutta. Mutta onneksi on tosiaan mistä ammentaa. Itse asiassa koko pääkaupunkimmekin oli alun perin osa Vantaata, silloista Helsingin pitäjää. Myös stadilaisten kannattaisi siis tutustua paremmin Vantaaseen ja oppia tuntemaan sitä kautta omia juuriaan. Monet heistä taitaa tällä hetkellä pitää vantaalaisia jonkinlaisina pikkusisaruksinaan, mutta tilannehan on oikeasti ihan päinvastainen!

Andreas Koivisto, Vantaa-Seuran puheenjohtaja

maanantai 15. toukokuuta 2017

Tiedätkö miksi Vantaa-päivää vietetään 15.5?

Tiedätkö miksi Vantaa-päivää vietetään juuri 15.5? Kauan sitten keskiajalla päätettiin Vantaanjoen lohenkalastusoikeudet luovuttaa Padisen luostarin munkeille. Kyseisen asiakirjan allekirjoitti Kuningas Magnus Eriksson Turun linnassa 15.5.1351. Kalastusoikeuksien luovutus liittyi Magnus Erikssonin pyrkimyksiin liittää osia Virosta Ruotsiin. Viro oli aiemmin ollut Tanskan vallan alainen, mutta Tanskan kuningasmahdin romahduttua, alueella oli 1300-luvun alusta ollut valtatyhjiö. Tämän tyhjiön magnus Eriksson halusi täyttää ja pyysi siihen apua Padisen luostarilta. Vastineeksi hän lahjoitti luostarille muun muassa mainitut lohenkalastusoikeudet. Tätä perua ovat muun muassa paikannimet Munkkiniemi ja Munkkivuori. Lisäksi Piispankylän nimi Vantaalla on luultavasti perua tältä ajalta. Tämän tapahtuman johdosta Vantaan vaakunassa on myös lohenpyrstö.

Kuningas Magnus Eriksson talvehti vuoden 1351 talvella Haapsalun linnassa. Siellä hän tapasi Padisen luostarin edustajia ja sopi heidän kanssaan Vantaanjoen lohenkalastusoikeuksista sitä vastaan, että luostari auttaisi kuningasta pyrkimyksissään liittää Viron alueita Ruotsiin. Kuva Riina Koivisto.

Kuninkaan lahjoitettua Vantaanjoen kalastusoikeudet Padisen munkeille 15.5.1351, oli joella varmasti luostarin edustajia jo neljä viikkoa myöhemmin lohen noustessa Vantaanjokeen. Itse lohenkalastukseen Padisen luostarin munkit eivät osallistuneet, vaan tehtävää hoitivat niin sanotut maallikkoveljet. Kiitos luostarin ja paikallisten talonpoikien välisten riitojen, tiedetään vuodelta 1417 säilyneen oikeusasiakirjan avulla myös jotakin sen aikaisista kalastusmenetelmistä. Koskiin rakennettiin joka kesä lohikarsinoita. Lohet nostettiin karsinoista haaveilla, joilla lohia pyydystettiin myös suoraan koskesta.

Vantaa-Seuran retkeläiset Padisen luostarin raunioiden edessä sykysyllä 2012. Kuva Heli Nurger.

Padisen luostari omisti lohenkalastusoikeudet Vantaanjoessa vuoteen 1428 asti, jolloin se myi oikeudet Turun hiippakunnalle. Padisen lohenkalastusta Vantaanjoessa kesti siis vajaat 80 vuotta vuosien 1351 ja 1428 välissä. Suolattu ja tynnyreihin säilötty lohi oli keskiajalla Suomen alueen merkittävimpiä vientituotteita. Padisen luostarille lohenkalastus oli kuitenkin tärkeää myös jokapäiväisen elämän kannalta. Luostarin säännöt kielsivät nimittäin munkeilta lihan syömisen ja kalasta saatu ravintoarvo oli suuri. Näin kuninkaan luostarille tekemällä lahjoituksella oli enemmän kuin pelkästään taloudellisia ulottuvuuksia.

Jos 15.5.1351 pidettäisiin Vantaan syntymävuotena, täyttäisi pitäjä tänään 666 vuotta! Pitkään kyseistä päivämäärää pidettiin vanhimpana säilyneenä mainintana Vantaasta. Uudet tutkimukset ovat kuitenkin paljastaneet vielä vanhemman lähteen.  FT Tapio Salminen löysi arkistojen kätköistä muutama vuosi sitten kaksikymmentä vuotta vanhemman Vantaata koskevan maininnan. Asiakirja koskee piispankymmenysten suorittamista. Sen mukaan jokaisen savun (maatilan) oli annettava piispalle vuosittain naula voita jokaiselta seitsemän vuotta täyttäneeltä mieheltä ja naiselta. Se on päivätty 14.9.1331. Oikeastaan meidän tulisi siis juhlia Vantaata vasta syksyllä. Ja juhlavuosia olisi kasassa jo 686.

Andreas ja Riina Koivisto

maanantai 13. helmikuuta 2017

Emilin sohvakalusto palasi Övre Nybackaan

Oltuaan vuosikymmeniä kesämökillä Nauvossa ja vantaalaisessa varastossa, palasi Övre Nybackan sohvakalusto takaisin kotiin tammikuun lopussa. Kyseessä ovat tilan viimeisimmän isännän, Emil Rosenströmin puusohva, tuvan pöytä ja penkkejä. Emilin pojanpoika Tom Rosenström lahjoitti kalusteet takaisin Övre Nybackaan.

Emilin jälkeläisillä on vielä vahvat tunnesiteet tilaan ja monet heistä ovat olleet eri tavoin tekemisissä talon kanssa sen jälkeen, kun Vantaa-Seura vuokrasi tilan Vantaan kaupungilta. Sukulaiset ovat esimerkiksi lainanneet vanhoja valokuvia ja kertoneet tilaan liittyviä muistoja. Heidän avullaan isoja osia tilan historiasta on voitu tallentaa uusia sukupolvia varten. Tuntuu melkein, kun tila olisi saanut takaisin sielunsa. Tällä kertaa tila sai lisäksi takaisin osan vanhoista kalusteistaan.

Övren sohvakalusto lähtövalmiina Övre Nybackaan. Kuvassa vasemmalta Aimo Rapo, Tom Rosenström ja Kati Tyystjärvi. Kuva: Andreas Koivisto

Tom Rosenström otti yhteyttä Vantaa-Seuraan uuden vuoden alussa ja kyseli, josko seura olisi kiinnostunut muutamista tilan vanhoista kalusteista. Tietenkin olimme! Vantaa-Seuran henkilökunta lähti ensin katsomaan kalusteita ja sitten sovimme kuljetuksesta. Varapuheenjohtaja Kati Tyystjärvi lupasi tarjota kalusteille kyydin peräkärryllään. Puheenjohtaja Andreas Koivisto sekä seuralle digitaalisia 3D-malleja tekevä Aimo Rapo tarjosivat puolestaan siirtämiseen tarvittavaa lihasvoimaa.

Övre Nybackaan palasi sinertäväksi maalattu kalustesarja, tuvan vanha ruokapöytä, kaksi pidempää ja kaksi lyhyempää penkkiä sekä puusohva. Sohvasta Tom kertoi, että hän tapasi pienenä poikana levätä siinä isoisänsä Emilin vatsalla. Sohvalla ei koskaan pidetty pehmusteita, vaan Emil tapasi maata suoraan kovalla puulla. Se oli selälle paras. Harvoin sohvalla kuitenkaan maattiin 20 minuuttia pidempään. Sen jälkeen Emil aina totesi, että ”Jaahas, eiköhän lähdetä taas ulos jatkamaan töitä!”.

Sohvan väri ei ole alkuperäinen, siinä on ainakin kolme päällekkäistä värikerrosta. Alkuperäisen vihreän värin voi kuitenkin löytää pienestä nurkasta sohvan kääntöpuolelta. Väri on hyvä olla tiedossa, jos joku joskus päättäisi palauttaa sohvan alkuperäisen värin.

Andreas Koivisto ja Aimo Rapo kantavat sohvaa sisälle Övre Nybackaan. Kuva: Kati Tyystjärvi.

Kun tulimme hakemaan sohvaa, saimme myös toisen Övre Nybackan vanhoista kalleuksista kaupan päällisiksi. Tom oli nimittäin siivotessaan löytänyt talon vanhan keittiökellon. Kello oli muuten erinomaisessa kunnossa, mutta sen maalatut numerot olivat päässeet hiukan haalistumaan. Se johtui siitä, että joku tädeistä oli aikoinaan yrittänyt putsata sitä liian innokkaasti ja liiankin hyvällä puhdistusaineella.

Nyt sekä sohva, penkit, että pöytä ovat taas paikoillaan Övre Nybackassa. Kiinnostuneilla on mahdollisuus tulla katsomaan niitä, vaikka jonkun Övre Nybackan avoimen ovien yhteydessä. Sellaisia järjestetään aina joka kuun ensimmäinen maanantai. Kelloa emme ole vielä ehtineet asentaa, mutta yritämme tehdä senkin tässä lähitulevaisuudessa. Yhdistys haluaa vielä kiittää Tom Rosenströmiä lahjoituksesta!

Andreas Koivisto
 
Emils soffmöblemang återvände till Övre Nybacka

Efter många årtionden på sommarstuga i Nagu och förråd i Vanda, återvände Övre Nybackas soffmöblemang hem i slutet av januari. Det är gårdens sista husbonde Emil Rosenströms möblemang, som donerades till gården av hans sonson Tom Rosenström.

Emils ättlingar har ännu djupa band till gården och många av dem har på olika sätt varit engagerade med Övre Nybacka sedan Vandasällskapet hyrde gästgivargården av Vanda stad. De har till exempel bidragit med gamla minnen och bilder från gården och med hjälp av dem har mycket av gårdens historia kunnat återskapas. Det känns nästan som gården håller på få sin själ tillbaka. Och nu fick den alltså också en del av sina gamla möbler tillbaka.

Övre Nybackas soffmöblemang är åter på plats i stugan. Bild: Andreas Koivisto.

Tom Rosenström kontaktade Vandasällskapet i början av det nya året och frågade om föreningen skulle vara intresserat av några gamla möbler som funnits i Övre Nybacka. Det var vi förstås! Föreningens verksamhetsledare Riina Koivisto åkte för att se på möblerna och så bestämde vi om frakten. Viceordförande Kati Tyystjärvi lovade hjälpa till med bil och släpkärra, medan ordförande Andreas Koivisto och Aimo Rapo, som gör digitala 3D modeller åt Vandasällskapet, fick bidra med muskelhjälp.

Möblemanget, som fick komma tillbaka till Övre Nybacka bestod av ett bord, bänkar och en träsoffa. Om soffan berättade Tom att han i tiderna brukade sova på farfar Emils mage när han låg på den. Soffan hade aldrig något tyg eller annat mjukt på, utan Emil tyckte om att ligga direkt på träet. Det var bäst för ryggen. Men det var sällan han låg på soffan mer än 20 minuter. Sedan konstaterade han alltid att: ”Jaha, då får vi gå ut och fortsätta med arbetet!”

Färgen på soffan är inte den ursprungliga. Det finns minst tre olika färglager på soffan. Den ursprungliga gröna färgen hittar man ändå på ett hörn på soffans baksida. Färgen är bra att veta om någon gång skulle få för sig att återställa soffan till ursprunglig färg.

Övre Nybackas gamla köksklocka med bleknade siffror. Bild Andreas Koivisto.

När vi åkte efter soffan fick vi också en annan av Övre Nybackas gamla klenoder på köpet. Tom hade nämligen hittat husets gamla köksklocka när han städade. Klockan var annars i väldigt bra skick, men klockans målade siffror hade bleknat en aning. Det var på grund av att någon av fastrarna i tiderna hade putsat klockan för ivrigt med något lite för effektivt putsmedel.

Nu är både soffan, bänkarna och bordet igen på plats i Övre Nybacka och den som är intresserad kan komma och bekanta sig med dem till exempel nästa gång det är öppna dörrar på Övre Nybacka. Sådana ordnas alltid första måndagen varje månad. Klockan har vi inte ännu hunnit sätta upp, men det skall vi nog försöka hinna med i en när framtid det också. Föreningen vill ännu tacka Tom Rosenström för donationen!

Andreas Koivisto

torstai 1. joulukuuta 2016

Suomi 100 vuotta – itsenäisyyden juhlakirja on ilmestynyt!

Vantaa-Seura julkaisi jälleen uuden vuosikirjan Helsingin pitäjä - Vantaa, tällä kertaa järjestyksessään numero 49. Vuoden 2017 juhlakirjalle ei ollut vaikea löytää teemaa. Se on luonnollisesti Suomi sata vuotta ja kirja on myös osa maamme virallista Suomi 100 -ohjelmaa, jonka puitteissa järjestetään runsaasti ohjelmaa pitkin vuotta. Kirjalle valikoitunut teema tarkoittaa sitä, että vuosikirjalla on selkeä punainen lanka. Sen artikkeleissa tarkastellaan Vantaan ja historiallisen Helsingin pitäjän sadan vuoden takaista ympäristöä laajasti eri näkökulmista. Tälläkään kertaa ei tuottanut hankaluuksia löytää jutunaiheita, päinvastoin artikkeleita jouduttiin rajoittamaan, jotta kirjan sivumäärä ei paisunut liiaksi. Silti kirja on yksi paksuimmista tähän mennessä ilmestyneistä vuosikirjoista ja sen sivumäärä lähentelee jo kolmea sataa.

Vantaa-Seuran vuosikirjaa Helsingin pitäjä – Vantaa 2017 voi ostaa yhdistyksen verkkosivuilta (vantaaseura.fi), Vantaa-Seuran tilaisuuksista ja hyvin varustelluista kirjakaupoista. Hintamme kirjalle on 25 euroa.

Itsenäinen Suomi täyttää vuonna 2017 siis sata vuotta. Vaikka se onkin kunnioitettava luku, sata vuotta ei kuitenkaan ole kansainvälisesti tarkasteltuna kovinkaan korkea ikä, vaan maamme on maailman silmissä hyvin nuori. Nykyinen Suomi ja sen mukana Vantaa on muodostunut pidemmän kehityksen tuloksena. Tämän takia tässä Suomi 100 -juhlakirjassa tarkastellaankin kaupungin menneisyyttä paljon suuremmalla aikavälillä. Vaikka kirjan pääpaino on sadan vuoden takaisessa tilanteessa, lukija saa tutustua nykyisen pääkaupunkiseudun historiaan kivikauden ja keskiajan kautta aina nykypäivään saakka.

Nykyään Vantaa nähdään kansainvälisenä lentokenttäkaupunkina. Pelkkä lentokenttä ei kuitenkaan tee Vantaasta kansainvälistä. Tänne on muuttanut paljon muualta tulleita ihmisiä, niin Suomen sisältä kun ulkomailta. Nykyään Vantaalla asuu ihmisiä noin 130 maasta ja kaupungissa puhutaan yli 100 kieltä. Nykyajan muuttoaallot Vantaalle alkoivat vietnamilaisista venepakolaisista 1970-luvun lopussa, kuten saamme lukea eräästä kirjan artikkelista.

Siirtolaisuus on kuitenkin 1900-lukua huomattavasti vanhempi ilmiö. Maahanmuutto näille seuduille alkoi jo jääkauden jälkeen, maamme paljastuttua mannerjäätikön alta. Vuosituhansien ja -satojen ajan tänne on vähitellen tihkunut lisää ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tahti on vaan kiihtynyt hurjasti 1900-luvun loppupuoliskolta alkaen. Ei ole myöskään uusi ilmiö, että tulokkaisiin suhtaudutaan epäileväisesti. Samanlaisia epäilyjä, joita voi kuulla nykyään, oli esillä sata vuotta sitten. Tästä voi lukea Tuomas Teporan kuvauksessa sadan vuoden takaisesta pääkaupunkiseudusta.

Juhlakirjan artikkelit tarkastelevat 100 vuoden takaisen Helsingin pitäjän aluetta monelta eri näkökulmasta.

Itsenäisyysjuhlan tausta on traaginen. Itsenäistymistä seurasi repivä sisällissota, joka jakoi kansan kahtia. Suomalaiset ovat tavanneet muistella itsenäisyyspäivänä lähinnä toista maailmansotaa, mutta nyt aika on tehnyt tehtävänsä. Sisällissodasta voi jo puhua avoimesti ja vapaasti. Tästä johtuen tässä teoksessa keskitytään nimenomaan sadan vuoden takaiseen aikaan ja toisen maailmansodan käsittely saa odottaa toiseen kertaan. Sisällissodan tapahtumia on pyritty kuvaamaan monipuolisesti eri osapuolien näkökannalta.

Itsenäisyys on kuitenkin paljon muuta kuin pelkkää sotaa ja taisteluja. Niinpä tässä juhlakirjassa tarkastellaan yhteiskuntaa myös muista näkökulmista. Tarkastelun kohteina ovat niin 100 vuoden takainen teollisuus ja yritystoiminta, teiden kehitys kuin yksittäisten rakennusten historia. Yhdessä artikkelit antavat monipuolisen kuvan siitä, minkä näköinen yhteiskunta Suomessa ja erityisesti Vantaalla oli itsenäistymisen ajan ympärillä. Kirja on helposti lähestyttävä ja Marianne Kivimäen upea taitto ja monet kuvat tekevät kirjan kutsuvaksi ja miellyttäväksi selailla. Toivottavasti kirja tarjoaa monelle antoisia lukuhetkiä kotiseutuhistorian ja Suomen itsenäisyyden ajan parissa!

Andreas Koivisto, Helsingin pitäjä - Vantaa 2017 -kirjan päätoimittaja

torstai 11. elokuuta 2016

Keskiaikaan pyöräillen

Helsingan keskiaikapäivään voi ottaa varaslähdön osallistumalla lauantaiaamuna 13.8.2016 klo 10.00 kestikievari Övre Nybackan pihalta alkavalle pyöräkierrokselle. Vaikka keskiajalla ei vielä pyöriä tunnettu, ovat nämä myöhemmän ajan kulkupelit oiva tapa päästä paikkoihin, joihin on hankala tulla autolla. Niinpä noin 11 km pitkän pyörälenkin aikana saadaan ihailla monia Vantaan keskiaikaisia kyliä, jotka ovat tavallisesti piilossa pääkulkuväylien takana.

Mårtensbyn kylän pellot auringonlaskun aikaan. Kuva Miki Wiik.

Pyöräilykierroksen aikana kuljetaan pääosin Suuren Rantatien vanhempaa linjausta, joka kulki kylästä kylään. Se on siis vielä vanhempi versio nykyisinkin maastoon merkitystä Suuren Rantatien linjauksesta, joka erottuu monin paikoin Kuninkaantie -kylttien avulla. Kyseinen Kuninkaantien reitti on kuitenkin aikansa valtaväylä, joka ohittaa monen vanhan kylän. Tien vanhempi ja alkuperäinen kylästä kylään kulkeva linjaus on hyvin hahmotettavissa Mårtensbyn ja Kirkonkylän välissä. Tätä reittiä on tarkoitus kulkea pyörän selältä tapahtuvan opastuksen aikana.

Brutubyn läpi kulkevan kapean kyläraitin toisella reunalla alkavat kylän pellot, jotka sijaitsevat alaspäin viettävässä rinteessä. Kuva Miki Wiik.

Pyöräretki siis alkaa Mårtensbyn Övre Nybackan tilan pihalta (Nybackankuja 4). Sieltä matka jatkuu Vantaankosken vanhan puusillan kautta Suurelle Rantatielle, josta pian poiketaan Vinikbyn tielle. Vinikbystä matka jatkuu Brutubyhyn. Näiden kahden kylän tiet kuuluvat varmaan Vantaan kauneimpiin teihin, joten ne ovat todella tutustumisen arvoisia.

Sillbölen ja Övitsbölen välinen tie kulkee metsikön läpi. Kuva Miki Wiik.

Brutubystä poljetaan eteenpäin kohti Sillbölen kylän vanhoja kantatiloja ja kierretään samalla Silvolan tekojärvi. Hiekkatiellä peltojen ja metsien ympäröimässä maastossa voi hyvin aistia ikiaikaista talonpoikaistunnelmaa, eikä heti tunne olevansa pääkaupunkiseudulla. Sillbölestä seuraava kylä on puolestaan Övitsböle, jonka kautta jatketaan Tolkinkylään, jossa aikoinaan asui suomenkielisten ja ruotsinkielisten Helsingin pitäjäläisten välillä toiminut tulkki. Tolkinkylän vieressä sijaitsi sitten pitäjän verot keränneen veromiehen kylä, eli Skattmansby. Skattmansbystä päästäänkin retken päätepysäkille, eli Kyrkobyhyn. Kirkonkylässä voi sitten levätä ja jatkaa päivää keskiaikaisissa tunnelmissa kun Helsingan keskiaikapäivä ohjelma- ja ruokailutarjoiluineen alkaa klo 12.

Pyöräilyretken oppaana toimii arkeologi Andreas Koivisto.

tiistai 9. elokuuta 2016

Merkityksellinen kukko

Lauantaina 13.8.2016 järjestetään Kirkonkylässä Vantaalla ensimmäistä kertaa Helsingan keskiaikapäivä. Keskiaikapäivän logossa esiintyvä kukko on merkityksellinen ja liittyy tiiviisti sekä Vantaan että koko Suomen keskiaikaan ja menneisyyteen.


Oletko esimerkiksi koskaan ihmetellyt mistä suomenkielen sana "hana" tulee? Sanan selitys liittyy Vantaan Mårtensbyn Lillaksenkin keskiaikaiselta kylätontilta löytyneeseen kukkohanaan. Esine on antanut nimensä kaikille suomen kielen hanoille, sillä Hana-sanan alkuperä on keskialasaksan kukkoa tarkoittavassa sanassa Hane. Kieltä puhuttiin yleisesti muun muassa Tallinnassa, jonne oli vilkkaat kontaktit keskiajan Vantaalta.

Lillaksen keskiaikaiselta kylätontilta löytynyt tynnyriin työnnettävä kukkohana. Olutta valutettiin sulkijassa olevasta kukosta kiertämällä. Kukkohana on mahdollisesti kuulunut tilan omistaneelle Jöran Pedersson Bondelle tai hänen pojalleen Jöran Lillelle. Kuva Riina Koivisto.

Kirkonkylästä kukkohanaa ei ole löytynyt, mutta voimme olettaa sielläkin lasketun olutta vastaavanlaisista hanoista. Olihan Kirkonkylässä 1540-luvulla jopa kuusi oluen myyntiä harjoittanutta krouvaria. Krouvareiden määrästä päätellen olutta myytiin kirkon ympäristössä ja kirkonmenojen yhteydessä paljon. Runsas oluenmyynti näyttääkin olleen ongelma, sillä Kustaa Vaasa oli vuonna 1541 kehottanut Suomessa olevia voutejaan puuttumaan yleiseen tapaan pitää krouveja kirkonmäellä ja myydä runsaasti olutta juhlapäivinä. Tämä oli kuninkaan mukaan vaarallista, eikä siitä voinut seurata mitään hyvää.

Vantaalla kukko on myös varoittanut tulevista vaaroista. Kirkonkylän suurin vartija oli nimittäin tapulin huipulla koreileva kukko. Tässä on 1900-luvun alkupuolelta kukkoon liittyvä tarina, joka on vapaasti käännetty ja lyhennelty Kyrkoby ungdomsföreningenin Lyktan-lehden numerosta 1/1926:

”16.6.1924 minä ja toinen poika seurasimme komean hirviuroksen matkaa kylässä. Hirvi sai tylyn vastaanoton pappilan hevoshaassa. Kyläkierroksen jälkeen hirvi ui joen yli Tapanilaan. Olimme hautausmaalla ja silloin kirkon vahtimestari tuli pyytämään, että auttaisimme tasoittamaan hirven jättämät jäljet ruohikolta ja käytäviltä. Silloin Nummelinin täti tuli kertomaan, että tänään aamupäivällä nuori ylioppilas on ampunut Bobrikoffia ja itseään. Siihen kirkon vahtimestari tuumasi, että oli arvannut tänään tapahtuvan jotain suurta, olihan kukko kitissyt niin kovasti. Ihmettelimme voisiko kukko sellaista tietää. Vahtimestari kertoi, että siitä lähtien kun Bobrikoff oli tullut Suomeen oli kukko kääntynyt kohti itää, Venäjää ja uhan suuntaa kohden. Keväällä 1918 kukko käänsi katseensa suoraan Helsinkiin. Silloin vakuutuin, että hän on todellakin meidän vartijamme. Viime vuosina kukko on kääntänyt katseensa kaakkoon ja lounaaseen. Aivan kuin hän katselisi rautatietä. Yrittääkö kukko varoittaa meitä asutuksesta, joka seuraa rautatietä? Toivotaan että huvila-asutus jää Helsinkiin ja tämä vanha ruotsinkielinen maaseutu saa jäädä rauhaan.”

Pyhän Laurin kirkon kellotapulin katolla oleva kukkoviiri on varoittanut kyläläisiä tulevista vaaroista. Kuva Riina Koivisto.

Helsingan keskiaikapäivänä voi itse tulla paikan päälle toteamaan minne suuntaan kukko katsookaan.

Andreas Koivisto